sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Synnytyskertomus!

Synnytyskertomusta! Tästä tulee pitkä kuin nälkävuosi, kerrottavaa löytyy! :D

Keskiviikko 11.3. Oli aivan mielettömän kaunis kevätpäivä, aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja vielä raskausviikolla 41+4 vetästiin Aatun kanssa tunnin aamulenkki! Voin hyvin, mitään ennakoivia merkkejä mahdollisesta synnytyksestä ei ollut ilmoilla ja oltiinkin seuraavana päivänä menossa sairaalaan käymään yliaikaiskontrollissa. Päiväsellä kokkailin lounaaksi tonnikalakastiketta ja spaghettia ja mentiin vielä iltapäivistä Aatun kanssa pihalle nautiskelemaan upeasta kelistä, ja ajattelin alkaa viimeistelemään tiehoitokuntamme kirjanpitoa. No, niinpä typy pisti suunnitelmat uusiksi! ;)

Tämä kuva on napattu meidän takapihalta typyn
syntymäpäivänä klo 15 kun oltiin Aatun kanssa pihalla,
 tunti ennen lapsivesien menoa.

Aikalailla tasan neljältä iltapäivällä istahdin wc-pöntölle, kun kuulin ja tunsin järkyttävän rusahduksen jostain alavatsalta. Pelästyin, koska se tunne ja ääni oli tosi inhottavat, ja aloin miettimään irtosiko istukka vai mitä tapahtui... Istuin kauhistuneena pöntöllä, kunnes tunsin taas jotain kummallista; limatulppa! Mahtavaa, ajattelin, kyllä se synnytys nyt annettaisi käynnistyä itsekseen! Samalla hetkellä tuli napakka supistus, sellainen jollaista ei ole ollut aikaisemmin, ja samaan aikaan jotain lorisi pönttöön. Voisiko se olla lapsivettä? Laitoin varuiksi siteen ja nousin ylös, nappasin kännykän käteeni kun tuli toinen samanlainen supistus ja nyt sitä jotain lorisi pitkin kinttuja. Jep, lapsivedet! Samantien soitto miehelle töihin, että nyt taisi mennä lapsivedet ja supistelee kipeästi. Mies sanoi tulevansa heti kotiin! Soitin heti perään synnytyssairaalaan, josta meitä ohjattiin syömään kotona, pakkailla tavarat ja tulla sitten tarkastettavaksi. Seuraavaksi puhelu isälle, että nyt olisi yksi mäyräkoira haettavissa kauan odotettuun yökyläilyyn. Tässä vaiheessa nappasin kännykästä auki sovelluksen, jossa pystyi kellottamaan supistuksia. Siihen olen syöttänyt ensimmäisen supistuksen klo 16.20 jonka kesto oli 44 sekuntia, toisen klo 16.30 jonka kesto oli 1:03 minuuttia ja tästä eteenpäin supistuksen alkoivatkin heti tulla noin neljän minuutin välein ollen kestoiltaan 1-2 minuuttia.

Puoli viiden aikoihin isäni vaimoineen tulivat meille ja odottelivat mun seurana että mieskin saapui töistä kotiin siinä varttia vaille viisi. Supitukset alkoivat olla jo aika napakoita ja isä olikin melkein jo ambulanssia soittamassa kun seuraili mun huokailua ja keittiönpöytään nojailua :D en kuitenkaan ajatellut että meillä olisi mikään kiire sairaalaan, sanoin miehellekin että lämmittää jääkaapista sitä tonnikalakastiketta ja spaghettia ja syö ihan rauhassa. Pakkailin siinä kassiin vielä iPadin ja latureita, kunnes supitukset alkoivat muuttua ja tekivät minusta niiden aikana toimettoman ja sanojenkin muodostaminen oli supistuksen aikaan hankalaa... Siinä vaiheessa otettiin suunta nopeasti kohti synnytyssairaalaa! Matkalla tein pikaisen puhelun siskolle, että nyt tapahtuu - puhelu oli todellakin pikainen, koska supistusten väli tiheni ja voimakkuus kasvoi. Matka sairaalalle ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä :D Sairaalan pihassa kirjasin viimeisen kerran supistus-sovellukseen supistuksen: klo 17.45, kesto 1:32 minuuttia, supistusten tiheys 2:25 minuuttia. Tämän jälkeen ei ollut sovellukset enää mielessä :D

Synnärin ovelle päästyämme meidät vastaanotti kätilö, joka tokaisi nähtyään minut nojailemassa aulan ovenkulmaan että "taidat olla jo aika kipeä...". Meidät ohjattiin heti seurantahuoneeseen jossa mies vastaili kätilön esittämiin kysymyksiin ja antoi neuvolakortin, omassa päässä ei kovin enää ruksuttanut. Jouduin pötköttämään todella epämiellyttävään asentoon sairaalapedille jossa minut kytkettiin vauvan sykekäyrään ja supistuskäyrään. Muutama supitus ehdittiin tässä kokea kunnes kätilö tuli takaisin huoneseen huomattuaan monitorista että meidän supistuksethan ovat jo aika kovia - nyt täytyisi tarkistaa kohdunsuun tilanne. Kello taisi olla tässä vaiheessa vähän yli kuusi ja oltiin 4cm auki, olisi aika siirtyä samantien synnytyssaliin! Kätilö ja mies vaihtoivat mulle sairaalavaatteet ylle (supistusten välissä ei ollut hengähdysaikaa edes minuuttia, joten mulla ei oma kapasiteetti riittänyt edes riisuutumaan tai laittamaan vaattetta ylle) ja sitten pitäisi kävellä käytävän poikki saliin. Pääsin sipsuttamaan juuri saliin kun taas supisti. Ehdin napata miestä paidasta kiinni ja roikuin sitten siinä supistuksen ajan :D mutta selvittiin saliin, jee!

Kätilö kutsui samantien anestesialääkärin paikalle epiduraalia varten, Muistan vain kuulleeni kun kätilö tokaisee puhelimeen "tippakin pitäisi saada laitettua mutta ei näiden supistusten välillä meinaa ehtiä tehdä enää mitään". Tämä vaihe on hieman sumun peitossa; toisaalta muistan kaiken, mutta olin kokoajan silmät kiinni joten tietynlainen tilanteen havainnointi puuttuu. Ajatus epiduraalista tuntui taivaalliselta, varsinkin kun tiesin että se tulee varmastikin olemaan ainoa kivunlievitys tässä synnytyksessä, muuhun ei ehditä (ilokaasua en uskaltanut kokeillakaan, kun olen niin herkästi pahoinvoiva). Kätilömme oli kyllä sanoinkuvaamattoman ihana. Hän oli äärimmäisen rauhallinen ja miellyttävä, silitteli minua ja piti kädestä kiinni aina puhuessaan minulle. Mies siinä häntä haastatteli ja kyseli kaikenmoista, ja selvisikin että hän on toiminut kätilönä 37 vuotta - ilmankos tuntui että nyt ollaan hyvissä käsissä! :)

Vihdoinkin anestesialääkäri tuli paikalle! Mies kertoi jälkikäteen lääkärin olleen kuin ilmetty Holopainen Syke-sarjasta :D Epiduraalin laitto ei tuntunut miltään, ei sähköiskuja, en muista edes minkäänlaista pistävääkään tunnetta. Koko epiduraalinkin ajan kätilö seisoi siinä mun miehen vieressä ja piteli myös mua kädestä kiinni ja tsemppasi koko epiduraalin ajan että pysyisin täysin paikallani vaikka supistuksia tuli jatkuvalla syötyllä. Tunsin myös ponnistamisen tarvetta enkä pystynyt supistusten aikana olla lainkaan ponnistamatta. Pikaisesti siis epiduraalia kehiin! Ensin sain ns. testiannoksen puudutetta joka jo hieman lievensi kivun kärkeä. Hetken päästä lääkäri kyseli mahdollisia tuntemuksia (huonoa oloa, päänsärkyä tms.) ja kun kaikki oli kunnossa sain loppuannoksen puudutetta. Ja voi taivas sentään! :D Ihana epiduraali! Kivut jäivät sille tielle, supistukset tunsin edelleen ja ponnistamisen tarve oli myös vahva. Epiduraalin laiton jälkeen (muistaakseni) kätilö tsekkasi kohdunkaulan tilanteen ja olin 8cm auki. Tässä vaiheessa mies päivitti tilannetta whatsappin kautta mun siskolle, viesti hänelle on kirjoitettu klo 19.18. Soitin myös äidille, vasta ensimmäistä kertaa edes kertoen että olemme sairaalassa - hän on sellainen huolestuja ja hölösuu, että mikäli synnytys oli pitkittynyt olisi hän jo sydänkohtauksen partaalla ja soittanut läpi kaikki tutut ja tuntemattomat :D Enkä ennen kivunlievitystä olisi kyllä voinut puhelimessa jutellakaan. Epiduraalin jälkeen siis olo helpottui suunnattomasti ja pystyin olemaan ns. normaalisti, juteltiin miehen kanssa ja hän vähän päivitteli mitä kaikkea siinä 1,5 tunnin sairaalassaoloaikana on tapahtunut. Puudute aiheutti kovaa kutinaa vatsalla mutta eipä siinä vaiheessa kutina enää häirinnyt! ;)

Jossain vaiheessa kätilömme tuli paikalle ja tsekkasi jälleen kohdunsuun tilanteen, oltiin auki 9,5cm, h-hetki oli siis käsillä! En käsitä miten olin niin rauhallinen koko synnytyksen ajan, missään vaiheessa ei tullut mitään paniikkia tai monien kauhistelemaa "kuolemanpelkoa" ponnistusvaiheen ollessa käsillä - päinvastoin, olin lähinnä innoissani ja vähän sellaisella "bring it on"-mielentilalla :D ja kaikki tuntui jotenkin niin selkeältä ja menevän omalla painollaan. Vaikka en tuntenut supistuskipuja, tunsin kuitenkin kun supistus oli päällä siitä järjettömästä ponnistamisen tarpeesta, ei sitä voi edes sanoinkuvailla. Kun kohdunsuu oli valmis, pääsin vihdoin ponnistamaan täysillä! Typy oli pusertanut hyvän reitin itselleen, hän lähti laskeutumaan todella hienosti ja ponnistukseni olivat tehokkaita. Kätilö kertoi laittavansa injektiona puuduteainetta hieman valmiiksi mikäli joudutaan avittamaan episiotomialla. Supistusten aikaan sain puserrettua tehokkaita ponnistuksia ja pian kätilö jo tokaisikin vauvalla olevan runsaasti tummaa tukkaa! Tässä vaiheessa hän kutsui paikalle toisen kätilön, jonka saavuttua taisin ponnistaa kahdesti - toisen ja viimeisen ponnistuksen kohdalla huomasin kätilön nappaavan epparia varten olleen puudutepiikin käteensä, jonka jälkeen klo 20.37 joku maailman ihanin pieni typykkä tupsahti siihen pedille! Hän päästi hienon rääkäisyn ja kätilö nopeasti kurkkasi vauvan sukupuolen, että häneltä löytyy kymmenen varvasta ja kymmenen sormea jne. ja hänet nostettiin heti äitin syliin ihokontaktiin <3 meni ehkä sekunnin murto-osa kun typy telakoitui rintaan kiinni ja alkoi imemään samantien! :D Siinä hän pötkötteli meidän ihasteltavana kun kätilö hoiti minut valmiiksi. Hän kertoi ponnistusvaiheen kestäneen 20 minuuttia ja että minulle tehtiin varuiksi pieni episiotomia johon sain kaksi ommelta, mutta muutoin kaikki sujui kuin rasvattu! Olin kuulemma loisto synnyttäjä, joka kyllä sai todella hyvälle mielelle :) Toiminta oli kyllä aika haipakkaa, kun synnytyksen kokonaiskesto oli vain 4 tuntia 37 minuuttia - aika huima aika ensisynnyttäjälle! Kaikenkaikkiaan synnytys meni todella hienosti omastakin mielestä, ja vaikka supistuksen todella kivuliaita olivatkin eivät ne olleet sietämättömiä - voisin ryhtyä tuohon hommaan vaikka heti uudestaan mikäli sellainen mahdollisuus meille vielä suotaisiin.

Typy oli rinnalla täydessä ihokontaktissa liki 1,5 tuntia, kunnes hänet nostettiin pesulle ja mittauksille, tässä välissä minä pääsin suihkuun. Suihkusta tullessani oli mies synnytyssalin nojatuolissa pieni kapaloitu käärö sylissään ja vieressä lappu: tyttö, 52cm, 3600g, 10 pistettä <3
Nyt hän on siinä, niin kauan odotettu, jopa mahdottomaksi ajateltu ihana pieni vauva, meidän ikioma!

Saatiin synnytyssaliin vielä kuohuvaa (eli villisti Pommacia) kilisteltäväksi ja iltapalaa. Oltiin synnytyssalissa yllättävän pitkään ja meidät siirrettiin potilashuoneeseen siinä puolenyön jälkeen. Ruuhkan vuoksi ei valitettavasti saatu meidän niin haluamaa perhehuonetta, vaan miehen saatettua meidät omaan petiin lähti hän ajelemaan kotiin nukkumaan. Tai siis "nukkumaan", ensimmäinen yö meni tuota käärylettä ihastellessa, jokaista ääntä ihmetellessä ja hengitystä tarkastellessa. Todella mukava lastenhoitaja kävi yöllä meitä muutaman kerran moikkaamassa ja nappasi typyn hetkeksi luotani lämmön mittausta varten. Sain hänet onneksi takaisin muutaman minuutin kuluttua, tuntui kamalalta jäädä siihen petiin aivan yksin!

Perjantaina aamusta iski nälkä ennen sairaalan
aamupalaa! ;)

Aamulla mies tuli meidän luokse! Pötköteltiin yhdessä siinä suuuurella sairaalapedillä (not) ja käytiin vähän kävelemässä koko porukka osaston käytävillä. Voin jo todella hyvin enkä ollut mitenkään kivulias, yöksi otin osastolla buranan mutta muutoin en kokenut tarvitsevani mitään kipulääkkeitä! Vierailuaikaan saatiin sisarukseni vauvaa ihastelemaan, muu perhe oli meillä niin flunssainen etteivät osastolle päässeet. Illalla mies lähti taas kotiinpäin kun me jatkettiin iltaa typyn kanssa, eläteltiin miehen kanssa hieman jo toiveita että oltaisiinkohan päästy jo seuraavana päivänä kotiin lastenlääkärin tarkastuksen jälkeen, perhehuonetta kun ei vieläkään vapautunut. No, tämän yön sain jo nukuttua syöttöjen välissä ihan kivasti ja aamulla hoitaja tulikin hakemaan meidät lääkärin tarkastukseen! Hoitaja ihasteli typyn virkeyttä, kun hän silmät lautasina tuijotteli ympärilleen ja hoitaja arvasikin typyn ilmeisesti olleen hieman yliaikainen - yliaikaisena syntyneet vauvat kun ovat ns. "valmiimpia" ja näin ollen virkeitä ja kehittyneempiä synnyttyään. Hän myös siinä mainitsi kuinka hyvinvoivalta näytin ja siinä sitten tokaisinkin että olisi kyllä ihana päästä vaikka jo kotiin... :P Hoitajan mukaan mikäli kaikki näyttää lääkärin silmiin hyvältä, oli typy tässä vaiheessa jo vaadittavat 36 tuntia vanha joten mikäli halutaan on kotiinpääsy hyvinkin mahdollista! Ja niin oli lääkärin tarkastuksessa kaikki typyllä hyvin, kovin nauratti lääkäriäkin tuo hänen hiusten määrä :D saatiin häneltä siis kotiutumislupa! Heti onnellista soittoa miehelle, joka lähtikin samantien ajelemaan meidän luokse.

Perjantaina 13.3. (ei niin epäonnen päivä <3) meidän perhe pääsi kotiin! Voi että se oli ihana tunne eikä tuntunut yhtään "hassulta" vaan niin luonnolliselta! Kotiin päästyämme lähti mies käymään ruokakaupassa ja hakemaan Aatun hoidosta kotiin. Aatu tuoksutteli vauvaa innoissaan eikä suostunut liikkumaan hänen kopan äärestä mihinkään, ikuinen vahtivuoro oli siis alkanut <3